Sormen heilautuksella?

Valokuvaaja painaa laukaisinta. Hän on asetellut kohteen intuitiivisesti kuvankielellä, jonka on omaksunut tuhansia aiempia onnistuneita kuvia tarkastellessa. Taustalla on arkkitehtuuria, joka niin ikään on seuloutunut esteettisyyden, käytännöllisyyden ja muotivirtausten ehdoilla pitkästä historiasta, joka erottaa näkymän selkeästi tieteiskuvitelmista, jotka ovat aina jollain tavalla ohuita ja vinksahtaneita todellisuuden karkaisemattomina. Lukemattomia työtunteja on kulunut kaiken kuvassa näkyvän suunnitteluun, rakentamiseen, materiaalien hankintaan, rakentajien kouluttamiseen tai vaikkapa käytettyjen prosessien sekä työvälineiden tekemiseen ja suunnitteluun. Puhumattakaan itse kamerasta, joka mahdollistaa kuvan ottamisen ylipäätään: On vaikea hahmottaa edes sitä työmäärää, joka on vaikkapa pelkästään kuvan pakkaamiseen käytettyjen algoritmien taustalla. Nämä algoritmit rakentuvat monisyisesti taas koko matematiikan historialle ja silti keskitymme tässä vain pieneen osaan kuvauslaitteesta. Kevyt sormen liikautus liittää kuvaajan panoksen osaksi valtavaa riippuvaa verkostoa inhimillistä tuotantoa ja konkreettinen lopputulos, valokuvatiedosto, on mahdollinen ja saa merkityksensä vain tämän kaiken yhteisvaikutuksena. Kuvaajan napinpainallus lähettää pienen värähdyksen tässä yhteiskunnan seitissä tulevaisuuteen niitä kytkentöjä pitkin, joita kuva vaikuttaa muualle. Kenties hän toteaa otoksen epäonnistuneeksi ja poistaa kuvan ja vaikutus tässä graafissa rajoittuu vain kuvaajan oppimiskokemukseensa tai joskus harvoin, kuva lähtee leviämään viraalisesti ja saa aikaan suuria muutoksia. Näiden muutosten energia sekä niiden mukana työn hyöty ja merkitys, syntyvät työn tuloksen ja olemassaolevan verkon yhteisvaikutuksena eikä vaikutusta pysty välttämättä yksinkertaisesti selittämään pelkästään työsuoritteen informaatiosta lähtien. Myös talousteorioiden abstraktio erillisiin markkinoihin kadottaa informaation tuotannon monimutkaisista keskinäisistä riippuvuuksista.

Yksittäinen ihminen ei pystyisi järjestelmän ulkopuolella mitenkään kilpailemaan sen osana olemisen kanssa. Vaikka edellisessä esimerkissä kuvaksen kohde olisikin jo olemassa, ilman kameraa tai edes kyniä, valokuvaa vastaavan kuvan tuottaminen luonnosta löytyvillä resursseilla olisi mahdoton urakka. Järjestelmä kehittyykin inkrementaalisesti työn tuloksena ja sen rakenne kullakin ajanhetkellä luo tietynlaisen joukon mahdollisuuksia tuottaa tehokkaasti uutta systeemiin. Näitä mahdollisuuksia voi runnollisesti ajatella kuin todellisuuden suohon laajenevina pitkospuina, jotka mahdollistavat pala kerrallaan uuden valloittamisen. On esimerkiksi paljon helpompi kuvitella teknologisia innovaatioita ”laboratoriossa” unohtamalla käyttöönottoon, taloudellisiin, sosiaalisiin, poliittisiin jne. aspekteihin liittyvät seikat eli yleistäen: kuinka uusi innovaatio liittyy olemassaolevaan. Suurimmat vaikutukset saadaan, kun osataan luoda uutta, mutta samalla ymmärretään pragmaattisesti sen hetkisen järjestelmän rakenne historiallisen prosessin osittain mielivaltaisena tuloksena. Toisaalta, jos uutta kehitetään puhtaasti ongelmalähtöisesti, pidemmän aikavälin perspektiivi kärsii suunnan puuttuessa. Ensimmäiset askeleet uusiin suuntiin ovat usein kalliita ja mahdollisia vain isoilla investoinneilla. Vasta kun pohja on luotu, syntyy mahdollisuuksia pikavoittoihin graafin solmukohtien kytkennöissä. Uskoakseni nykyinen talousjärjestelmä palkitseekin enemmän tällaisista muodostuvista asemista graafin ”sisällä” kuin eri vaiheiden merkityksestä suhteessa todellisuuden valloitukseen. Toistettakoon tässä vielä kirjoituksen ensimmäinen perusteesi: työn vaikutus ei ole pelkästään työsuoritteen funktio, vaan syntyy yhdessä kokonaisuudesta, jonka muodostaa työsuorite osana järjestelmän ”vaikutusverkkoa”.

Myös yksittäiset ihmiset asettuvat tiettyihin asemiin ja näihin liittyviin rooleihin osaksi kokonaisuutta. Mm. sosiaalisista ja oppimisen hitauteen liittyvistä syistä nämä asemat muuttuvat melko hitaasti. Toinen hypoteesini on, että näiden verkottuneiden asemien abstraktioon voidaan liittää jonkinlaisen ”vipuvaikutuksen” ominaisuus, joka kuvaa sitä, kuinka paljon asema itsessään voimistaa siinä tehdyn työn vaikutuksia kokonaisuudessa. Esimerkiksi yritysjohtaja tekee investointipäätöksen massatuotantoon, joka lopulta vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään tuotteiden kautta. Tällaisella päätöksellä voi olla monia kertaluokkia suurempi vaikutus kuin vaikkapa valokuvaajan päätöksellä liittyen kuvan rajaukseen. Nämä molemmat päätökset voivat älyllisesti olla haastavia, niiden tekeminen saattaa vaatia yhtä lailla yksilön hikipisaroita, mutta johtajan päätöksellä on moninkertainen merkitys liittyen sen asemaan suhteessa kokonaisuuteen. Saattaa olla, että pienikin virhe tällä tasolla maksaa miljoonia, jolloin on järkevää maksaa tähtitieteellisiä palkkoja, jotta saataisiin tilastollisesti mahdollisimman laadukas päätös. Joka tapauksessa on vaikea puhua yksittäisen ihmisen panoksesta ilman ymmärrystä työn liittymisestä muualle vaikutusverkossa.

Esitän sellaisen hypoteesin, että olettaen ensin tämän verkkoabstraktion yleisen toimivuuden, edellä mainitut asemien vipuvaikutuksien suuruudet seuraisivat potenssilakijakaumaa ja tämä itseorganisoituvan graafin rakenne selittäisi tulojakauman muodon yhteiskunnassa ja yksilöihin liittyvät, tyypillisesti normaalijakautuneet ominaisuudet, olisivat vain epäsuorassa yhteydessä tulojakauman muotoon. Syyt tuotannon järjestäytymisen muodon taustalla ovat toki valtavan monimutkaisia, mutta esimerkiksi hierarkiset rakenteet näyttävät olevan yleisiä. Useimmilla markkinoilla esimerkiksi yritysten koot seuraavat potenssilakijakaumaa ja yritysten sisällä on lähes poikkeuksetta jonkinlainen hierarkia. Sosiaaliset suhteet seuraavat myös skaalautumattomia verkkoja ja erilaiset verkostovaikutukset todennäköisesti edesauttavat mahdollisuuksien potenssilakijakauman muodostumista. ”Preferential attachment” eli ”raha tulee rahan luokse” on myös yksi tunnettu mekanismi, josta ilmestyy potenssilakijakauma. Uskoisin kuitenkin, että jollain tapaa fyysisten resurssien lainalaisuudet ovat tuotannon järjestäytymisen taustalla. On helppo ajatella, että esimerkiksi tietyllä alueella voi olla vain rajallinen määrä kauppoja, kaupan hyllyssä voi olla vain rajallinen määrä erilaisia tuotteita, kuluttajan mielessä voi olla vain rajallinen määrä merkkejä, kuluttajalla on vain rajallinen määrä tunteja päivässä jne. Aineettomien hyödykkeiden suosi seuraa myös potenssilakijakaumaa ja kopioinnin ilmaisuus johtaa ”voittaja vie kaiken”-tilanteeseen.

Mikäli hyväksyy yllä karkeasti hahmotellun mallin, on tällä mielestäni moraalifilosofisia seuraamuksia. Voidaan esimerkiksi esittää ajatuskoe, jossa tulevaisuudessa kaikki ihmiset hiljalleen korvataan atomiajan yli-ihmisrodulla (joka pystyisi valloittamaan maailman!), jossa kukin yksilö on kloonattu samasta muotista. Kuitenkin tässäkin tilanteessa osan pitäisi toimia yhteisössä eri asemissa, niin siivoojina kuin yritysjohtajina, vaikka kaikki olisivat biologisesti identtisiä ja vaikkapa kaikille olisi annettu identtiset lähtökohdat. Yllä esittämäni pohjalta väittäisin, että tällä yksilöiden taitojen jakaumalla ei olisi merkittävää vaikutusta tulojakaumaan, joka olisi siis enemmänkin tuotannon organisoitumisen kokonaisuuden artefakti. Usein tulonjakoa perustellaan ihmisten erilaisilla lähtökohdilla ja mahdollisuuksien tasa-arvolla. Itse taas painottaisin enemmänkin kilpailun palkintojen jakamista tasaisemmin yhteiskunnan pelissä, johon voimme yhdessä vaikuttaa. Kyse ei ole siitä, kuka kaivaa ojaa nopeiten, vaan siitä, kuka saa käyttää kaivuria.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s