Kauneuden mentävä aukko

Muodissa ja pokerivastustajaan reagoimisessa tulisi olla täsmälleen yhden askeleen toista edellä, ei enempää, ei vähempää.

Musiikkivideot ovat hyvää materiaalia kuvatyylien opetteluun. Ne ovat yleensä tiivistettyjä ja voimakkaita viestiltään sekä editoitu huolellisesti kohdeyleisöä ajatellen kilpailullisessa ilmapiirissä. Usein suurempi ryhmä ammatti-ihmisiä on yhdistänyt kuvauksen, valaistuksen, poseeraukset, taustat, efektit jne. kokonaisuudeksi. Kuten tämänhetkisessä populaarimusiikissa soundit ovat keskeisempiä kuin nuoteilla ilmaistavissa oleva sävellys, eivät musiikkivideotkaan tyypillisesti kommunikoi mitään tavanomaista tarinaa tai helposti tekstillä sokealle esitettävää ideaa aiheenaan, jonka voisi selkeästi irrottaa esitysmuodostaan. Musiikkivideoista voisikin sanoa syntyneen oma taidemuotonsa, jossa abstraktit kuvatason/videon muodot, artistikuvat, tunnelmat ja viittaukset muodostavat musiikkia tukevan assosiaatiokimpun. Parhaat teokset vievät ilmaisun kieltä eteenpäin ja korkea vaatimustaso huipulla asettaa kovat kriteerit tyylille, jonka täytyy todistaa joka hetki, että tekijät kykenevät olemaan cooleja eli ymmärtävät muodin aallonharjan vaatimukset tarkasti ja mielellään vievät aaltoa vähän eteenpäin. Aikaan sidottu tyyli tuomitsee nämä teokset hetkellisiksi, vaikkakin parhaat ideat suodattuvat kulttuurin hitaampaan evoluutioon ja klassikot jäävät elämään jonkinlaisina ikoneina, jotka edustavat yksilöinä aikakauttaan tiivistetysti samaan tapaan kuin ihmisen muisti yksilötasolla jättää vanhenevista tapahtumista jäljelle vain oleellisia hetkiä, jotka vielä voivat vaikuttaa nykyisyyteen. Tyylin tulisi olla myös tunnistettava ja muista erottuva, jotta teos kiinnittyisi taiteilijan identiteettiin, josta näin ollen tulee eräänlainen takuu ja lippu. Esimerkiksi tv-sarjoissa usein käytetään konsistentisti tiettyjä linssejä ja/tai aukkoa, jotta visuaalinen ilme olisi katsojalle välittömästi kotoisa konteksti, johon liitetään tietyt tulkinnat.

Adelen ”Hello” ei ole mitenkään erityinen esimerkki musiikkivideoista, mutta valitsin sen kappaleen suosion ja suhteellisen uutuuden takia tähän ja siinäkin voidaan tunnistaa eri kuvia yhdistävä visuaalinen tyyli: Pehmeä fokus, visuaalisten matalien taajuuksien korostaminen, runsas varjojen käyttö ja yksivärisyys korostavat tunnelmaa konkretian kustannuksella: katsojan intuitio täydentää sumeat yksityiskohdat omilla kokemuksillaan ja näin tunnetila voimistuu viestissä. Perättäiset kuvat eivät liity toisiinsa ajallisella suhteella, vaan näyttävät samasta kohtauksesta erilaisia näkymiä hieman samaan tapaan kuin japanilaisessa sarjakuvassa luodaan tunnelma yhdistämällä erillisistä detaljeista mielikuvacocktail ja liittämällä ne tilanteesta laajakulmalla otettuun kokonaiskuvaan, joka orientoi katsojan. Tämä korostaa laulun viestiä, joka on myös enemmän tunnetilan kuvailua kuin ajalliseen jänniteeseen perustuva etenevä tarina. Kamera käy usemmassakin kuvassa silmien tason yläpuolella, joka tekee kohteesta pienemmän ja helpommin lähestyttävän. Kenties samalla katsojan näkökulma nousee hieman henkilökohtaisesta kohtaamisesta kolmanteen persoonaan.

Tarkkaan luonnonvalolta näyttäväksi mietitty valaistus ja rähjäiseksi huolitellut taustat tietysti tässä videossa liittyvät sanoituksen viestiin vanhojen kaivelemisesta ja ehkä tunteiden aitoudesta. Kenties siinä on ripaus merkitystä entisajan kauneuspilkuista ja teräsmiehen kryptoniitista: virhe täydellisyydessä, joka tekee toisen kohtaamisesta mahdollista katsomatta pelkästään ylöspäin ja samalla kuin piste i:n päälle kertomassa, että pinta ei ole valhetta tai siemen itsepetokselle, että kenties onkin tehnyt löydön, jonka muut arvottavat liian alas. Mutta nykykatsoja ehkä kuitenkin ennemmin etsii vastapainoa virtuaalisuudelle, ”realityä”. Vaikka Adelea ei voi tästä syyttää, tämä rinnakkainen virtaus näkyy koomisimmillaan metsuriseksuaalin risuparrassa, joka jäljittelee todellisuutta kulttuurin ulkopuolella ja on samalla hipsterien viimeisin keino erottua valtavirrasta muka olemalla välittämättä muodin vaatimuksista, joita kuitenkin seuraavat pilkulleen: tämä on juuri sitä, kuinka muoti pyrkii aina ylittämään itsensä tekemällä eilispäivän itsestä naurettavan ja laajentamaan kulttuurin piiriä. Tyyli varioi jotain vanhaa maailmaa, mutta se ei koskaan tee täyttä ympyrää, vaan hipsteri loukkaantuisi, jos häntä erehdyttäisiin aidoksi juntiksi, joka ei olisi itsetietoisella kulttuurisella valinnalla resuinen, vaan ainoastaan oma yksiraiteinen persoonansa.

Itsehän olen tyylin puolesta vähän kuin pysähtynyt kello, joka on pari kertaa päivässä oikeassa ajassa.

( Adele – Hello)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s