Internetin ydinsisältöä

Firan kujilla törmäsi tiuhaan vapaana kulkeviin koiriin ja kissoihin, jotka luonnollisesti ottivat rennosti keskipäivän yli 30 asteen kuumuudessa omissa varjoisissa sopukoissaan. En tiedä kuinka monella näistä oli varsinaiset omistajat, mutta vaikutti siltä, kuin useimmilla olisi ollut omat alueensa, ehkä ystävällinen ruoan tarjoaja siellä täällä. Nämä ilmeikkäät kissanpennut havaitsin yhdessä kahden kreikkalaisen nuoren naisturistin kanssa. He ottivat kuvia tabletillaan ja itselläni sattui olemaan rungossa kiinni sinä päivänä vähän aikaa sitten hankkimani Canonin EF 100mm f/2.8 L IS USM Macro-objektiivi, joka soveltuu täydellisesti tällaisiin eläinmuotokuviin polttovälinsä ja kermaisen bokensa ansiosta. Jäimme juttelemaan Santorinista hetkeksi ja lähetin kotiin palattuani sähköpostissa kuvan uusille tuttavilleni näiden sitä pyydettyä. Valokuvaajan olisi hyvä olla itse kuvauksen teknisen suorituksen lisäksi sosiaalinen ja tässä tapauksessa tein kompromissin kuvauksessa, sillä menetin pentujen parhaat touhut keskustellessamme niitä näitä enkä myöskään kehdannut pyytää heitä väistymään parhaalta kuvauspaikalta. Otin pari onnistunutta otosta heidän lähdettyään, mutta sitten pitikin jo jatkaa matkaa.

En tiedä onko se vain projektiota, mutta etenkin kissoilla ja koirilla näyttäisi olevan samoja tunnistettavia ilmeitä kuin ihmisilläkin. Ehkä lemmikit ovat valikoituneet tällä perusteella tai sitten ilmeillä on yhteinen biologinen tausta, en tiedä, mutta joka tapauksessa eläinmuotokuviin pätevät pitkälti samat säännöt kuin ihmisiinkin. Ellei haluta korostaa eläimen tai lapsen pienuutta, ihanne on kuvata eläimen omalta tasolta ja elävillä olennoilla on luonnollista tarkentaa silmiin ellei haluta jotain erityistä. Koska käytän vielä peruskroppirunkoa (Canon 600D), pyrin mahdollisimman pitkälle pitämään ISO-herkkyyden 100:ssa tai 200:ssa, jotta dynamiikka-alue riittäisi vielä pieneen jälkikäsittelyyn kuvien säilyessä kohtuulaatuisina. Tästä syystä jouduin tässäkin varjossa käyttämään liian suurta aukkoa, joten syväterävyysalue ei riittänyt taaimmaiseen kissaan, mikä muuttaa kuvan viestiä siten, että nyt ensimmäinen pentu on selkeästi pääosassa. Tosin epätarkka tausta ehkä korostaa kissanpentujen pehmeyttä ja tuntuisi olevan yleinen keino tämäntyyppisissä kuvissa. Koska valo oli kissojen etupuolelta lättänää, lisäsin aavistuksen kontrastia varoen kuitenkaan menettämättä tuota haluttua pehmeyttä. Jälkikäsittelyssä ei tietenkään voi paljoa korjata alkuperäisen tilanteen huonoa valoa, joka on kolmiulotteisessa tilassa. Muotokuvissa olisi tärkeää, että valo ei tule tasaisesti esimerkiksi molemmille puolin kasvoja, koska tällöin katsojan aivot eivät saa vihjeitä kappaleen kolmiulotteisesta muodosta siroavan valon perusteella. Naisten, lasten ja kissanpentujen kohdalla haetaan usein esim. yhden aukon eroa eri suuntien valon määrässä eli 1:2 valaistussuhdetta, joka antaa kohteelle kolmiulotteisen muodon, mutta säilyttää sen ”pehmeyden”.

Kissat olivat aika korkealla ja hyödynsin 600D:n taittuvaa näyttöä nostaen kameran ylös ja katsoen näytöstä otin kuvan. Vaikka pitkä polttoväli olisi mahdollistanut paljon vapauksia taustan valinnassa, ulottuvuuteni ei riittänyt, joten taustalla on puoliksi auringonvalossa kylpevää aluetta. Koska tausta on epätarkka, sen lievä ylivalotus ei haittaa niin paljoa, mutta muuttaa valkotasapainon valinnan ongelmaa. Tässä tilanteessa kameran automatiikka tuotti hyvän kompromissin. Yleisesti ottaen kun samassa kuvassa on erilailla valaistuja kohteita, voidaan joko valita yksi värilämpötila kompromissina koko kuvalle tai muokata kuvaa niin, että eri alueiden värit yhtenevät. Olen ollut havaitsevinani kuvia tutkimalla, että Canonin JPEG-prosessointi tekee tilanteesta riippuen jonkinlaisen yhdistelmän näistä, mutta RAW-kehityksessä tällaiset valinnat jäävät jälkikäsittelijän päätäntävaltaan. Mikäli päätyy ensimmäiseen vaihtoehtoon, olen huomannut, että aivot usein painottavat suorassa auringonvalossa kylpevää väritystä sinertäviin varjoihin verrattuna ja tämänkin kuvan suodattaminen lämpimämmäksi olisi todennäköisesti tehnyt taustasta häiritsevän punertavan. Tässä kuvassa on joka tapauksessa heti ilmeistä, että kissat ovat varjossa.

Normaalisti asetan kameran tallentamaan sekä RAW-, että JPEG-tiedostot, jotta voin käyttää kameran versiota vertailukohtana. Koska ihminen havaitsee useimmat asiat suhteellisena, on varsinkin voimakkaampia efektejä tehdessä tärkeää ankkuroida joku kiinnekohta, koska kuvaa pitkään tuijottaessa alkaa tottua siihen ja saattaa ajautua varsin epäluonnollisiin tai yksinkertaisesti rumiin lopputuloksiin, jos ei välillä vertaa rinnakkain lähtökohtaan. Tässä on joskus tosin se riski, että mielikuvitus lukkiutuu liikaa kameran algoritmin ehdottamaan näkemykseen. Joka tapauksessa opettelemalla vähän kuvien kehitystä työkaluilla, kuten Linuxille ilmaiseksi saatavilla oleva Darktable, pääsee alkukynnyksen ylitettyään nopeasti tasolle, jolla pystyy parantamaan kuvien laatua automatiikkaan nähden, koska kameran ohjelmat eivät voi ymmärtää (ainakaan vielä) kuvan merkityssisältöä, josta on takaisinkytkentä kuvan visuaaliseen tyyliin – ihanteellisesti näiden pitäisi tukea toisiaan. Luonnollisestikaan ei ole olemassa yhtä oikeaa tyyliä kuvalle vaan taiteilijalla on vapaus luoda omannäköinen versionsa.

Muurien käyttö

Tämä oli viimeinen kuva, jonka matkalla otin. Kyykistyin normaalia alemmaksi, jotta saisin taustan häiritsevät tekijät piilotettua muurin taakse, mutta pienen puunlatvan löysin vielä raw-tiedoston kehitysvaiheessa. Se olisi ollut poistettavissa napin painalluksella, mutta ehkä tässä tapauksessa kauneuspilkun saattoi jättää: pieni pilkistys ei riko kuvan visuaalista rakennetta, mutta voi ajatella, että se lisää yhden merkityskerroksen lisää ja jättää katsojan pohtimaan, mitä sileä pinta piilottaa.

Vaikka Kreikan saarella oltiinkin, epäortodoksisesti laiskuuttani käytin pyöröpolarisaatiosuodinta vielä illalla varjon puolella, mikä vähentää noin yhden aukon valotehoa. Kuvanvakain mahdollisti kuitenkin hitaan valotusajan, kun kohde ei ollut liikkeessä.

Aikaisemmin päivällä kävellessämme samaisen paikan ohi naureskelimme kahta aasialaista nuorta naista keikistelemässä pikkumustissa ja kuvaten toisiaan roikkumassa kellotangossa. En väitä, että meidän toimintamme olisi mitenkään tyylikkäämpää, mutta päädyimme kuitenkin lopulta hillittympään poseeraukseen Xin katsellessa kaukaisuuteen. Kotiin palattuamme Xi kävi kuvia läpi samalla kun kokkasin valkosipulilla maustettua jauhelihaspaghettia ja kuuntelimme taustalla Kummisetä-elokuvan ääniraitaa. Xi kommentoi tuolloin minulle, että elokuvan tunnusvalssi lisää tämän kuvan tunnelmaa. Moni elokuvaohjaaja onkin toistanut käsityksen, että musiikkiraita on kuvaa tärkeämpi tunteen luomisessa, mistä voikin helposti varmistua kokeilemalla katsoa elokuvia ilman ääntä. Ehkäpä hieman tarkemmin voisi arvata musiikin kuljettavan samoja sosiaalisia tunnetilojen ilmauksia, joita muiden puhe välittää kuuloaistille ja näköaisti taas on keskeinen esimerkiksi suorissa seksuaalisissa viesteissä ja vaikkapa nälän herättämisessä. Kuvataiteessakin alastonmallit ja hedelmäkorit ovat vakioaineistoa, joten ehkä tässä mielessä nuo meitä edeltäneet kuvaajat olivat paremmin perillä tämän lajin saloista.

Kuva ja ääni molemmat voivat myös kuljettaa kulttuurin symboleja ja synnyttää monenlaista päänsisäistä toimintaa viittauksien kautta ja tässä ääni soveltuu paremmin sanelemiseen ja viestin siirtoon: puheella on rytmi, joka ohjaa vastaanottajaa reagoimaan. Kuva taas elää enemmän ajan sijasta tilassa ja hiljaisuus antaa sisäiselle puheellemme tilaa vapaasti ajatella ja rakentaa merkitykset vuorovaikutteisemmin kuvan kanssa.

Valokuvauksessa on monia tekniikoita välttää häiritsevää informaatiota kuvassa. Esimerkiksi rajaamalla, kuvakulmaa muuttamalla, kohteen valaistuksella tai esimerkiksi lyhyellä syväterävyysalueella voidaan yrittää säilyttää kuvassa vain sen viestiä vahvistavia elementtejä. Valokuvausta onkin sanottu poissulkemisen taiteeksi symmetrisesti muille kuvataiteen aloille, joissa lopputulos rakennetaan tyhjästä lähtien tekijän mielikuvituksen pohjalta. Kuulemma valokuvan pohjalta maalatun taulun voikin silloin tällöin tunnistaa satunnaisista yksityiskohdista, joita reaalimaailma on pullollaan ja mielikuvituksemme taas tuottaa asioita valikoitujen hahmojen kautta ilman syötettä ulkomaailmasta. Yllä oleva kuva on esimerkki siitä, kuinka valokuvassa vähemmän häiriötä on enemmän sisältöä: katsojan ja kuvan vuoropuhelu on keskittyneempää.

Shakkilautaongelma

Edellisen kuvan seinä näkyy taustalla. Yritimme hyödyntää auringonlaskun pehmeän ja suunnatun sivuvalon ja hieroimmekin tätä kuvaa hieman kauemmin kuin muita matkan aikana ottamiamme otoksia, jotka on otettu enemmän tai vähemmän lennosta. Xi oli ostanut mekon ennen matkaa yrittäen sovittaa sen Santorinin vaaleisiin pintoihin ja huipulla käynyt tuulenvire viimeisteli kuvan.

Tämä julkaistu kuva oli sarjan viimeinen ja vasta siinä sain kuvakulman juuri oikein niin, että lattian shakkilautakuvio ja perspektiivi korostuu. On yllättävää kuinka pieni kulman muutos voi tehdä hyvästä kuvasta erinomaisen, kun kuvan elementit asettuvat jonkun visuaalisesti abstraktin yksinkertaisen suhteen mukaisesti tai kenties kuva täsmää johonkin kulttuuriin iskostuneeseen stereotyyppiin. Tässä lienee hieman sama asia kuin siinä, että horisonttia ei kannata juuri koskaan jättää vähän kallelleen vaakasuorasta vaan sen suoristaminen voimistaa kuvaa merkittävästi: Aivomme tulkitsevat karkealla tasolla (vastakohtana pienille visuaalisille yksityiskohdille) kuvan jonkun ideaalin hahmon sapluunan kautta ja pieni poikkeama tästä tyypistä tulkitaan alitajuisesti suhteessa ideaaliin, mikä yleensä koetaan ”virheeksi” kuvassa tai ainakin se lisää häiritsevää informaatiota lopputulokseen.