Jin ja jang

Kävelimme puoliväliin huippuja seuraavaa polkua Firasta Oiaan, kunnes se kävi hieman vaikeakulkuiseksi, jolloin jatkoimme bussilla perille, että ehtisimme nähdä vielä auringonlaskun Oiassa. Johtuneeko siitä, että Etelä-Suomessa avaria maisemia voi nähdä lähinnä pelloilla, vetten äärellä ja harjujen päällä, mutta nämä karut puuttomat tulivuoren muodostamat kiviset rinnemaisemat antavat minun kohdallani ajatuksillekin loukkaamatonta ilmatilaa. Maisemakuvat ovat myös vaikuttavia valokuvista muuten vähän kiinnostuneille katselijoille, koska hienot maisemat ovat harvinaisia ja viehättävät kadunmiestä siinä kuin iltalehtien kalasteluotsikot – itse kohteen erikoisuuden takia. Niinpä edelliseen postaukseen viitaten, jos kuvan muuttaminen mustavalkoiseksi tekee todennäköisemmäksi löytää harmoninen kokonaisuus (Mainittakoon vielä, että joskus värit ovat tärkeitä ja voivat viestiä tunteita joita mustavalkokuva ei välitä: ajattele esimerkiksi hedelmien värin yhteyttä niiden herkullisuuden vaikutelmaan. Lisäksi värit mahdollistavat huomattavasti kirkkaammat kuvatyylit ja enemmän informaatiota, kun värikontrasti voi kommunikoida eroja.), on tarjonta laajoissa maisemakuvissa samalla tavalla niukempaa kuin yksityiskohdissa, koska suuren alueen pitää muodostaa kaunis näkymä ja uudenlaisten kuvien takia pitää jo fyysisestikin matkustaa kauemmaksi. Makrokuvauksessa taas takapihan puutarhakin on jo oma mikrokosmoksensa.

Polun vaalea väri luo mukavan kontrastin tummempaan kiviainekseen ja mutkittelee kuvan alalaidasta horisonttiin johdattaen katseen kuvaan oikeaoppisesti. Rajasin kuvan niin, että tien vasen reuna kulkee lähes kuvan vasemman alanurkan kautta, mikä taitaa olla aika tyypillinen asettelu. Taivas on tässä tumma, koska käytin pyöröpolarisaatiosuodinta, joka toimiikin tehokkaasti vaakatasossa keskipäivän auringossa, kun aurinko paistaa suoraan ylhäältä päin eikä suodinta tarvitse edes suuremmalti pyöritellä linssin edessä parhaan efektin saamiseksi. Koska taivaalla ei ole pilviä tai muuta mielenkiintoista, on luontevaa kääntää kameraa niin, ettei kuvaan tule liikaa tehotonta aluetta ylös, mutta Xin pään päällä on kuitenkin tarpeeksi tyhjää korostamaan avaruuden tunnetta ja edessä oleva huippu nousee ylimmäksi kuvassa. Edustalla on on jotain pieniä yksityiskohtia ja tien mutkittelu ja rinteessä näkyvä kirkko yhdessä lisäävät syvyysvihjeitä aivoille, jotta maisema näyttäisi kolmiulotteiselta kaksiulotteisen kuvapinnan sijaan. Symmetristen asettelujen puuttuminen lisää myös mielikuvaa, että tämä kuva on vain ”ikkuna maisemaan” sen sijaan, että kuvan rajaus tulisi osaksi kuvan merkityssisältöä. Näin yksittäiset kuvan oliot kuten Xi ja kirkko eivät tule pääosaan, vaan ovat osa kuvaa suhteessa kokonaisuuteen.

Varmaankin ilman kosteuden takia Santorinissa näkymä ainakin merelle päin kaukana katosi aina harmaaseen usvaan. Yksi polarisaatiosuotimen eduista on, että sillä voi myös poistaa maiseman edestä tätä harmaata verhoa, joka on pitkälti heijastunutta valoa ja polarisoitunutta. Polarisaatiosuodin on yksi harvoista suotimista, joita ei voi simuloida jälkikäsittelyssä kaksiulotteiselle kuvadatalle, mutta tällaista usvaa tai esimerkiksi vanhojen valokuvien haalistumista on mahdollista korjata vähentämällä väriarvoista usvan vaikutus. Eli jos se on valkoista ja tasapaksusti koko kuvan alalla, yksinkertaisesti vain nostetaan mustan tasoa.

Maisemakuvissa tyypillisesti käytetään melko laajaa kulmaa ja pientä aukkoa, jolloin koko kuva-ala on helppo saada teräväksi tarkentamalla vähän etualasta eteenpäin. Esimerkiksi 24mm:llä 1.6-kertoimen kroppirungolla f/11 aukolla hyperfocal etäisyys on 2.6 metriä eli tämä on lyhin tarkennusetäisyys, joka vielä takaa, että kappaleet ko. etäisyydeltä äärettömyyteen ovat tarkentuneet riittävästi tyypillisen nykyaikaisen järjestelmäkameran resoluutiolle. 

Ilmeisesti, koska värikontrastit puuttuvat, on suuri kontrasti mustavalkokuvien tehokkuuden kannalta oleellista. Koska halusin jättää vaalean tien tekstuurin näkyviin ja pitää Xin mahdollisimman luonnollisena, pidin kuvan kirkkaat arvot ennallaan, mutta laskin sävykäyrässä tummaa päätä, jotta kuvan globaali kontrasti lisääntyisi, mutta samalla varoen, että lokaalit yksityiskohdat eivät katoa. Mustavalkokuva yleensä automaattisesti mahdollistaa suuremman kontrastin kirkkauksien välille, koska valkoinen väri tuotetaan normaalisti punaisen, vihreän, ja sinisen värin summana. Jos kuva on esimerkiksi tietyn sävyinen, täytyy tämä väri toteuttaa aina vähentämällä valkoisesta, jolloin siis maksimikontrasti pienenee. Tästä syystä tyypillisillä esitysmuodoilla/näyttötekniikoilla myös voimakkaat värit kuvissa eivät voi olla yhtä kirkkaita kuin puhdas valkoinen, mikä voi toteutua alkuperäisessä tilanteessa, jos eri kuvan osa-alueet on valaistu eri voimakkuudella tai käytössä on esimerkiksi värillinen valonlähde.

Yleisestikin ihmiset pitävät vaistomaisesti kirkkaasta ja kontrastisesta kuvasta, mistä syystä käytännössä kaikki kamera lisäävät gamma-korjauksen päälle vielä ominaisen kontrastia lisäävän S:n muotoisen vastekäyrän jpeg-kuvaan koodatuille väriarvoille. Tämä liittynee siihen, että näkökentässä kirkkaat ja kontrastiset asiat vetävät huomion helposti itseensä, mitä voi myös hyödyntää kuvan rakenteessa katsojan katseen ohjaamiseen kuvan polttopisteeseen. Toisaalta tällä voi myös olla jotain tekemistä sen kanssa, että käytännössä kaikki normaalit näyttölaitteet kykenevät vain murto-osaan alkuperäisen päivänvalon kirkkaudesta. Ainakin muistan kuulleeni, että esimerkiksi kadunmies valitsee useimmin vain kirkkaamman kuvan, jos häntä pyydetään arvioimaan kahden näytön kuvanlaatua rinnakkain. Joku merkitys voi myös olla tottumisella kuvatyyleihin kulttuurihistoriassa, koska ymmärtääkseni filmien kehityksen alkutaipaleella kuvista piti tehdä kontrastisia teknisistä rajoituksista johtuen.

Koska mustavalkoisessa kuvassa emme tunnista kappaleita enää niiden värin perusteella, muodot, asettelu, tekstuurit ja kontrastit korostuvat ja ikään kuin korvaavat värit. Tekstuurien käyttö erottamaan eri pintoja kuvassa värien korvaajana tuo itselläni mieleen 80-luvun kotitietokoneiden tavan käyttää arpeggioita moniäänisen soinnun korvikkeena. Jos ryhdytään vielä filosofiseksi, on tärkeää ymmärtää, että kontrastin idea on huomattavasti yleisempi kuin pelkkä kirkkauserojen suuruus: Ihmisaivoille on ominaista hahmottaa monenlaisia asioita ”suunnattuna asteikkona” tietyssä ulottuvuudessa tai jatkumona, jossa tietyn kynnyksen ylittävä ero tekee diskreetin hyppäyksen kahden dualistisen käsitteen välillä. Kuvassakin sileä väriliukuma intuitiivisesti tunnistetaan yhdeksi kokonaisuudeksi ja terävä reuna (, jonka lokaali kontrasti on suuri) erottaa kaksi erillistä objektia (tätä olioiden erillisyyden tunnetta on vieläpä helppo lisätä voimistamalla kuvan terävöitystä!). Esimerkiksi viime kerran kuvassa Xin tyyneys voidaan nähdä olevan kontrastissa meren tyrskyjen kanssa, sileä meri rosoisten kivien kanssa, pieni suuren, lämmin kylmän, staattinen liikkuvan, alku lopun, minimi maksimin, ja Jin jangin.

Mustavalko – vastamulko

Vierailimme venekyydillä Kamarin rannalla, jossa otin tämänkertaisen kuvan. Kahlasin jonkin matkaa veteen ja otin kuvan läheltä veden pintaa, että saisin aallot edustalla näyttämään hieman suuremmilta, tarkensin Xihin ja laukaisin aallon rikkoutuessa pärskeiksi. Aava meri on aina helppo ja siisti tausta kuvalle. Tämä otettiin kuitenkin keskellä päivää ja kirkas taivas söi pärskeiden tehoa, jotka kuitenkin ovat kuvassa huomion vangitseva yksityiskohta. Ajattelin kokeilla mustavalkoista versiota, jossa taivaan väri kuvautuisi tummaksi, jolloin pisarat luovat selkeän kontrastin kahdella eri tavalla: ensinnäkin ne erottuvat taustasta kirkkaimpana osana kuvaa ja toiseksi niiden pistemäinen rakenne on vastakohta yhtenäiselle taustalle, jossa taivas ja meri yhtyvät jättäen roiskeet kuin tähdiksi avaruuteen kimaltelemaan.

Kuten jo aikaisemmin käsittelimme, on hyvässä kuvassa tärkeä ulottuvuus sen visuaalinen kuvatason abstrakti rakenne. Mikäli kuvan tunnistettavat objektit ja merkityssisältö, joka aivoissa liittyy näihin hahmoihin, häiritsee kuvan visuaalisen rakenteen hahmotusta, on esimerkiksi yksi jippo ”sumentaa” näkökenttäänsä silmiä siristämällä tai pienentämällä kuvaa postimerkin kokoiseksi niin, ettei enää tunnista olioita, vaan näkee vain kirkkauseroja ja värisävyjä. Kuvan visuaalisen abstraktin rakenteen ja viitatun semanttisen sisällön erosta on hyvin kirjoittanut esimerkiksi Scott McCloud ”Understanding Comics”-teoksessaan, jonka yksi keskeinen kaavio aiheesta löytyi Googlen kuvahaulla linkin takana olevasta blogista.

Juuri kuvan visuaalisen rakenteen kannalta mustavalkokuvat ovat kertaluokkaa helpompia tiivistää oleelliseen, koska kuvasta jää kokonaan värien ulottuvuuden vapausasteet pois. Koska reaalimaailma on lähinnä joukko epäkiinnostavia satunnaisia yhteyksiä, kuvaajan tehtävä olisi siivilöidä jotain kiinnostavaa esiin näiden joukosta. Huonosti yhteensopivien värien poistaminen kuvasta jättää siis vain muodot ja kirkkauden jäljelle, joten tarvitaan vähemmän onnekkaita sattumia, jotta jäljelle jäävät elementit muodostavat kokonaisuuden. Myöskin, jos kohde on jo itsessään väritön, esimerkiksi loppusyksyn pilviset maisemakuvat Suomessa, voi mustavalkoisena kuvaaminen tehdä kuvista siistimpiä jättämällä kuitenkin kaiken oleellisen jäljelle. Mustavalkokuva on myös askeleen abstraktimpi kuin värikuva, koska se jättää tilaa mielikuvitukselle täyttää puuttuvat värit tai ainakin kuvautuu suoremmin mieliemme pelkistetyille hahmoille ja näin puhuttelee henkilökohtaisemmin.

Värikuvan muuntaminen mustavalkoiseksi on itse asiassa mielenkiintoinen ongelma, jota voi lähestyä lukemattomilla eri tekniikoilla, vaikka asiaan vihkiytymätön saattaa asiaa ajattelematta vain jäljitellä esimerkiksi mustavalkofilmin toimintaa ja kuvata valon kirkkauden harmaasävyksi. Tämän lähestymistavan ongelma on, että kun kuvasta poistetaan väri-informaatio, oleelliset värikontrastit saattavat kadota kokonaan ja kirkkauserot korostua näiden kustannuksella. Yleisohjeena suosittelisin kehittämään kuvan ensin värillisenä mahdollisimman hyvin lähtökohdaksi mustavalkoiselle versiolle, jotta tietää, mitä haluaa tuoda esille lopullisessa versiossa. Tämän jälkeen mustavalkomuunnosta voi ajatella yleisesti kuvauksena värikuvan arvojen kolmiulotteiselta avaruudelta yksiulotteiselle avaruudelle. Esimerkiksi jos sinisen painoarvoa tässä muunnoksessa vähennetään, tummenee taivas suhteessa muihin sävyihin jne. Hyvä mustavalkomuunnos säilyttää kaikki kuvan tärkeät kontrastit ja väriliukumat mahdollisimman alkuperäisellä teholla ja poistaa kuvaa häiritsevät erot, kuten vaikkapa taivaan ja meren erilaisen värin päivän kuvassa. Tämä voi vaatia joskus lokaaleja editointeja eli hyödynnetään myös kuvapisteen sijaintia yllämainitussa kuvauksessa.

Internetin ydinsisältöä

Firan kujilla törmäsi tiuhaan vapaana kulkeviin koiriin ja kissoihin, jotka luonnollisesti ottivat rennosti keskipäivän yli 30 asteen kuumuudessa omissa varjoisissa sopukoissaan. En tiedä kuinka monella näistä oli varsinaiset omistajat, mutta vaikutti siltä, kuin useimmilla olisi ollut omat alueensa, ehkä ystävällinen ruoan tarjoaja siellä täällä. Nämä ilmeikkäät kissanpennut havaitsin yhdessä kahden kreikkalaisen nuoren naisturistin kanssa. He ottivat kuvia tabletillaan ja itselläni sattui olemaan rungossa kiinni sinä päivänä vähän aikaa sitten hankkimani Canonin EF 100mm f/2.8 L IS USM Macro-objektiivi, joka soveltuu täydellisesti tällaisiin eläinmuotokuviin polttovälinsä ja kermaisen bokensa ansiosta. Jäimme juttelemaan Santorinista hetkeksi ja lähetin kotiin palattuani sähköpostissa kuvan uusille tuttavilleni näiden sitä pyydettyä. Valokuvaajan olisi hyvä olla itse kuvauksen teknisen suorituksen lisäksi sosiaalinen ja tässä tapauksessa tein kompromissin kuvauksessa, sillä menetin pentujen parhaat touhut keskustellessamme niitä näitä enkä myöskään kehdannut pyytää heitä väistymään parhaalta kuvauspaikalta. Otin pari onnistunutta otosta heidän lähdettyään, mutta sitten pitikin jo jatkaa matkaa.

En tiedä onko se vain projektiota, mutta etenkin kissoilla ja koirilla näyttäisi olevan samoja tunnistettavia ilmeitä kuin ihmisilläkin. Ehkä lemmikit ovat valikoituneet tällä perusteella tai sitten ilmeillä on yhteinen biologinen tausta, en tiedä, mutta joka tapauksessa eläinmuotokuviin pätevät pitkälti samat säännöt kuin ihmisiinkin. Ellei haluta korostaa eläimen tai lapsen pienuutta, ihanne on kuvata eläimen omalta tasolta ja elävillä olennoilla on luonnollista tarkentaa silmiin ellei haluta jotain erityistä. Koska käytän vielä peruskroppirunkoa (Canon 600D), pyrin mahdollisimman pitkälle pitämään ISO-herkkyyden 100:ssa tai 200:ssa, jotta dynamiikka-alue riittäisi vielä pieneen jälkikäsittelyyn kuvien säilyessä kohtuulaatuisina. Tästä syystä jouduin tässäkin varjossa käyttämään liian suurta aukkoa, joten syväterävyysalue ei riittänyt taaimmaiseen kissaan, mikä muuttaa kuvan viestiä siten, että nyt ensimmäinen pentu on selkeästi pääosassa. Tosin epätarkka tausta ehkä korostaa kissanpentujen pehmeyttä ja tuntuisi olevan yleinen keino tämäntyyppisissä kuvissa. Koska valo oli kissojen etupuolelta lättänää, lisäsin aavistuksen kontrastia varoen kuitenkaan menettämättä tuota haluttua pehmeyttä. Jälkikäsittelyssä ei tietenkään voi paljoa korjata alkuperäisen tilanteen huonoa valoa, joka on kolmiulotteisessa tilassa. Muotokuvissa olisi tärkeää, että valo ei tule tasaisesti esimerkiksi molemmille puolin kasvoja, koska tällöin katsojan aivot eivät saa vihjeitä kappaleen kolmiulotteisesta muodosta siroavan valon perusteella. Naisten, lasten ja kissanpentujen kohdalla haetaan usein esim. yhden aukon eroa eri suuntien valon määrässä eli 1:2 valaistussuhdetta, joka antaa kohteelle kolmiulotteisen muodon, mutta säilyttää sen ”pehmeyden”.

Kissat olivat aika korkealla ja hyödynsin 600D:n taittuvaa näyttöä nostaen kameran ylös ja katsoen näytöstä otin kuvan. Vaikka pitkä polttoväli olisi mahdollistanut paljon vapauksia taustan valinnassa, ulottuvuuteni ei riittänyt, joten taustalla on puoliksi auringonvalossa kylpevää aluetta. Koska tausta on epätarkka, sen lievä ylivalotus ei haittaa niin paljoa, mutta muuttaa valkotasapainon valinnan ongelmaa. Tässä tilanteessa kameran automatiikka tuotti hyvän kompromissin. Yleisesti ottaen kun samassa kuvassa on erilailla valaistuja kohteita, voidaan joko valita yksi värilämpötila kompromissina koko kuvalle tai muokata kuvaa niin, että eri alueiden värit yhtenevät. Olen ollut havaitsevinani kuvia tutkimalla, että Canonin JPEG-prosessointi tekee tilanteesta riippuen jonkinlaisen yhdistelmän näistä, mutta RAW-kehityksessä tällaiset valinnat jäävät jälkikäsittelijän päätäntävaltaan. Mikäli päätyy ensimmäiseen vaihtoehtoon, olen huomannut, että aivot usein painottavat suorassa auringonvalossa kylpevää väritystä sinertäviin varjoihin verrattuna ja tämänkin kuvan suodattaminen lämpimämmäksi olisi todennäköisesti tehnyt taustasta häiritsevän punertavan. Tässä kuvassa on joka tapauksessa heti ilmeistä, että kissat ovat varjossa.

Normaalisti asetan kameran tallentamaan sekä RAW-, että JPEG-tiedostot, jotta voin käyttää kameran versiota vertailukohtana. Koska ihminen havaitsee useimmat asiat suhteellisena, on varsinkin voimakkaampia efektejä tehdessä tärkeää ankkuroida joku kiinnekohta, koska kuvaa pitkään tuijottaessa alkaa tottua siihen ja saattaa ajautua varsin epäluonnollisiin tai yksinkertaisesti rumiin lopputuloksiin, jos ei välillä vertaa rinnakkain lähtökohtaan. Tässä on joskus tosin se riski, että mielikuvitus lukkiutuu liikaa kameran algoritmin ehdottamaan näkemykseen. Joka tapauksessa opettelemalla vähän kuvien kehitystä työkaluilla, kuten Linuxille ilmaiseksi saatavilla oleva Darktable, pääsee alkukynnyksen ylitettyään nopeasti tasolle, jolla pystyy parantamaan kuvien laatua automatiikkaan nähden, koska kameran ohjelmat eivät voi ymmärtää (ainakaan vielä) kuvan merkityssisältöä, josta on takaisinkytkentä kuvan visuaaliseen tyyliin – ihanteellisesti näiden pitäisi tukea toisiaan. Luonnollisestikaan ei ole olemassa yhtä oikeaa tyyliä kuvalle vaan taiteilijalla on vapaus luoda omannäköinen versionsa.

Muurien käyttö

Tämä oli viimeinen kuva, jonka matkalla otin. Kyykistyin normaalia alemmaksi, jotta saisin taustan häiritsevät tekijät piilotettua muurin taakse, mutta pienen puunlatvan löysin vielä raw-tiedoston kehitysvaiheessa. Se olisi ollut poistettavissa napin painalluksella, mutta ehkä tässä tapauksessa kauneuspilkun saattoi jättää: pieni pilkistys ei riko kuvan visuaalista rakennetta, mutta voi ajatella, että se lisää yhden merkityskerroksen lisää ja jättää katsojan pohtimaan, mitä sileä pinta piilottaa.

Vaikka Kreikan saarella oltiinkin, epäortodoksisesti laiskuuttani käytin pyöröpolarisaatiosuodinta vielä illalla varjon puolella, mikä vähentää noin yhden aukon valotehoa. Kuvanvakain mahdollisti kuitenkin hitaan valotusajan, kun kohde ei ollut liikkeessä.

Aikaisemmin päivällä kävellessämme samaisen paikan ohi naureskelimme kahta aasialaista nuorta naista keikistelemässä pikkumustissa ja kuvaten toisiaan roikkumassa kellotangossa. En väitä, että meidän toimintamme olisi mitenkään tyylikkäämpää, mutta päädyimme kuitenkin lopulta hillittympään poseeraukseen Xin katsellessa kaukaisuuteen. Kotiin palattuamme Xi kävi kuvia läpi samalla kun kokkasin valkosipulilla maustettua jauhelihaspaghettia ja kuuntelimme taustalla Kummisetä-elokuvan ääniraitaa. Xi kommentoi tuolloin minulle, että elokuvan tunnusvalssi lisää tämän kuvan tunnelmaa. Moni elokuvaohjaaja onkin toistanut käsityksen, että musiikkiraita on kuvaa tärkeämpi tunteen luomisessa, mistä voikin helposti varmistua kokeilemalla katsoa elokuvia ilman ääntä. Ehkäpä hieman tarkemmin voisi arvata musiikin kuljettavan samoja sosiaalisia tunnetilojen ilmauksia, joita muiden puhe välittää kuuloaistille ja näköaisti taas on keskeinen esimerkiksi suorissa seksuaalisissa viesteissä ja vaikkapa nälän herättämisessä. Kuvataiteessakin alastonmallit ja hedelmäkorit ovat vakioaineistoa, joten ehkä tässä mielessä nuo meitä edeltäneet kuvaajat olivat paremmin perillä tämän lajin saloista.

Kuva ja ääni molemmat voivat myös kuljettaa kulttuurin symboleja ja synnyttää monenlaista päänsisäistä toimintaa viittauksien kautta ja tässä ääni soveltuu paremmin sanelemiseen ja viestin siirtoon: puheella on rytmi, joka ohjaa vastaanottajaa reagoimaan. Kuva taas elää enemmän ajan sijasta tilassa ja hiljaisuus antaa sisäiselle puheellemme tilaa vapaasti ajatella ja rakentaa merkitykset vuorovaikutteisemmin kuvan kanssa.

Valokuvauksessa on monia tekniikoita välttää häiritsevää informaatiota kuvassa. Esimerkiksi rajaamalla, kuvakulmaa muuttamalla, kohteen valaistuksella tai esimerkiksi lyhyellä syväterävyysalueella voidaan yrittää säilyttää kuvassa vain sen viestiä vahvistavia elementtejä. Valokuvausta onkin sanottu poissulkemisen taiteeksi symmetrisesti muille kuvataiteen aloille, joissa lopputulos rakennetaan tyhjästä lähtien tekijän mielikuvituksen pohjalta. Kuulemma valokuvan pohjalta maalatun taulun voikin silloin tällöin tunnistaa satunnaisista yksityiskohdista, joita reaalimaailma on pullollaan ja mielikuvituksemme taas tuottaa asioita valikoitujen hahmojen kautta ilman syötettä ulkomaailmasta. Yllä oleva kuva on esimerkki siitä, kuinka valokuvassa vähemmän häiriötä on enemmän sisältöä: katsojan ja kuvan vuoropuhelu on keskittyneempää.

Shakkilautaongelma

Edellisen kuvan seinä näkyy taustalla. Yritimme hyödyntää auringonlaskun pehmeän ja suunnatun sivuvalon ja hieroimmekin tätä kuvaa hieman kauemmin kuin muita matkan aikana ottamiamme otoksia, jotka on otettu enemmän tai vähemmän lennosta. Xi oli ostanut mekon ennen matkaa yrittäen sovittaa sen Santorinin vaaleisiin pintoihin ja huipulla käynyt tuulenvire viimeisteli kuvan.

Tämä julkaistu kuva oli sarjan viimeinen ja vasta siinä sain kuvakulman juuri oikein niin, että lattian shakkilautakuvio ja perspektiivi korostuu. On yllättävää kuinka pieni kulman muutos voi tehdä hyvästä kuvasta erinomaisen, kun kuvan elementit asettuvat jonkun visuaalisesti abstraktin yksinkertaisen suhteen mukaisesti tai kenties kuva täsmää johonkin kulttuuriin iskostuneeseen stereotyyppiin. Tässä lienee hieman sama asia kuin siinä, että horisonttia ei kannata juuri koskaan jättää vähän kallelleen vaakasuorasta vaan sen suoristaminen voimistaa kuvaa merkittävästi: Aivomme tulkitsevat karkealla tasolla (vastakohtana pienille visuaalisille yksityiskohdille) kuvan jonkun ideaalin hahmon sapluunan kautta ja pieni poikkeama tästä tyypistä tulkitaan alitajuisesti suhteessa ideaaliin, mikä yleensä koetaan ”virheeksi” kuvassa tai ainakin se lisää häiritsevää informaatiota lopputulokseen.

Auringonlaskun indeksi

Santorinin saariryhmän tulivuoren muokkaamat rinteet ja huipuille rakennetut valkoiset talot muodostavat kuin jättimäisen valokuvausstudion, jossa kauniita yksityiskohtia riittää käänsi katseen minne tahansa. Auringonlaskun aikaan lukuisat turistit pakkautuvat Oian länsirinteelle ihmettelemään kuuluisaa näkyä ja tällöin muualla kaupungissa onkin sopivan rauhallista kuvaamiselle.

Seuraavat postaukset tulevat olemaan mitä todennäköisimmin samaiselta viikon Santorinin matkalta, koska siellä riitti ihmeteltävää ainakin näin pohjoisesta maasta tulleelle. Xi, joka mielellään kuuntelee iskelmää autoradiosta, onkin todennut, että suomalaisissa kappaleissa sana ”aurinko” toistuu tarpeeksi usein, että se kertoo jo jotain paikallisesta ilmastosta.

Jos WordPressin alusta osoittaa toimivuutensa, tulen jatkossa tässä blogissa julkaisemaan kuviani yksitellen erillisinä artikkeleina ja mahdollisesti joskus lisään oheen kuvaa tukevaa tekstiä. Vanhoja kuvia löytyy nykyään erittäin harvakseltaan päivitetyn blogini puolelta.