Tauko

Musta koira tarkkaili turisteja Oian pääkadulla talon katolta aina välillä haukahtaen itsevarmalla äänellä. Tässä kuvassa ei ole teknisesti muuta erityistä kuin se, että koska kuva on tasaisen kirkas, evaluoiva valotus ilman valotuskompensaatiota tuottaisi liian tumman lopputuloksen ja valkoisesta tulisi keskiharmaata. Päätin tässä valottaa taustalle siten, että mikään ei ylivalotu, koska halusin mukaan hieman ympäristöä koiralle niin että tilanne tulee selkeästi esille. Koska koira on hyvin tummasävyinen, ei siitä luonnollisesti jää näin paljoa näkyviin ja jos olisin halunnut vain muotokuvan, olisi tausta kannattanut valita tummasävyiseksi, jotta mallin yksityiskohdat voidaan valottaa esiin. Jälkikäsittelyssä aavistus sigmoidisen funktion S-muotoa sävykäyrään, jotta tausta tulisi mahdollisimman kirkkaaksi kuitenkaan menettämättä pieniä yksityiskohtia seinässä. Mustan tasoa ei kokemukseni mukaan kannata liikaa lähteä säätämään tai kuvasta voi tulla epäluonnollinen.

Tämä blogi jää nyt parin kuukauden tauolle ja jatkaa sitten samalla formaatilla.

Valotusta tunnelin päästä

Tänään jatkamme matkaa vielä Pyrgoksen kujilla ja teksti jatkaa myös valon etsimistä tunnelin päästä mitä tulee valotuksen sokkeloihin. Yksi syy, miksi Santorini on niin kuvauksellinen, on sen tiheästi asuttujen kylien puhtaat ja valkoiset kiviseinät, jotka heijastavat auringonvalon pehmeästi kuin suuri heijastin valaisten kauniisti kaduilla kulkijat joka puolelta muuttamatta kuitenkaan valon väriä. Samalla lailla salamavalo tulee kauniisti, kun se heijastuu neutraalin värisistä seinistä ja katosta pehmeämpänä kuin pistemäisestä salamalaitteesta.

Kulma on tässä alaviistosta siten, että portaille suoraan tuleva kirkkain auringonvalo ei päätyisi kuvaan ja kasvot ovat kääntyneet pois päin paisteesta niin, ettei se häikäise mallia tai tee teräviä varjoja kasvonpiirteiden alueelle. Vastavalo sopii hyvin läpikuultavien objektien kuvaamiseen kuten Xin hame, joka korostuu tässä kirkkautensa takia ja lisää katseen vangitsevan yksityiskohdan kuvaan. Suoraan kuvaussuunnalta tulee Xin kasvojen keskelle varjo, jota vaimensin merkittävästi ”kirkastus”-työkalulla (dodge). Usein tätä järkevämpää on käyttää erillistä ei-desktruktiivista editointitasoa, jonka kirkkautta on säädetty ylöspäin ja pehmeällä sudilla piirtää haluttu maski. Tämän kuvan kohdalla tein myös sellaisen erikoisen kokeilun, että vaimensin tiettyjä taajuuksia kuvassa, joka myös auttoi epämääräisten varjokuvioiden poistamisesta Xin päältä. Niin kuin ihmiskorva kuulee herkiten puheen taajuuksia, on myös silmä ja aivot herkistyneet ihmisten piirteiden tunnistamiseen. Lisäksi kokemukseni perusteella suurin osa kuvien katselijoista ei juurikaan piittaa valokuvauksellisista hienouksista, vaan tarkistaa vain suoraan, näyttävätkö he itse edustavilta ajattelematta kokonaisuutta kuvan taustan kanssa. Tässä mielessä suurimmassa osaa loma-, hää- tms. kuvia kannattaa valaista ihmiset kunnolla, välttää varjoja ja korjata pieniä ihon epätäydellisyyksiä jälkikäsittelyssä. Jostain syystä elottomia kappaleita kuvatessa jyrkät kontrastit eivät ole läheskään niin häiritseviä. Mikäli valaistuksen korjailua tekee liikaa, voi lopputuloksesta tulla liian kliininen ja syntyä mielikuva tunnistuskuvasta tai niin keinotekoinen, että aivot erottavat manipuloidun valaistuksen ja lopputulos näyttää päälleliimatulta.

Valkotasapaino tällaisissa kuvissa, joissa on sekä valoisia ja varjoisia kohtia, tulee luonnollisimmin, kun se on asetettu lähemmäksi kuvan kirkaan pään vaatimuksia. Joskus varjojen sinisyyttä voi vähentää yksinkertaisesti korjaustasolla, joka asettaa valkotasapainon kullekin sävylle sen kirkkauden perusteella. Tämä on helppo tehdä kuvankäsittelyohjelmassa käyttämällä kuvan harmaasävyversiota maskina korjaustasolle ja Darktablesta löytyy saman suoraan tekevä ”värikorjaus”-plugin. Luonnollisestikaan tämä ratkaisu ei aina toimi, koska se ei erota tumman värisiä pisteitä valossa kirkkaista pisteistä varjossa ja tällöin maski voidaan piirtää käsin. Varjon ja suoraan valaistun kohtien valkotasapainojen eroa ei kannata mielestäni täysin poistaa, koska sekin voi tehdä kuvasta epäluonnollisen. Tässä kuvassa myös esim. hameen läpi tuleva valo paikallisesti värjää portaita punaiseksi, mutta tämä toimii vain kauniina efektinä ikään kuin havaintosysteemiämme tyydyttäisi jo itsessään luonnonlakien syyn ja seurauksen toteutumisen tunnistus, eikä sitä tietenkään kannata alkaa ”korjailla”. Jos tällainen ylimääräinen sävy heijastuu esimerkiksi kasvoihin epäselvästi, voi vaikutelma olla vähemmän mairitteleva.

Aavistuksella täytesalamaa dynamiikka pysyi hallinnassa, mikä tosin aiheutti sellaisen ongelman, että aamulla sivelemämme aurinkorasva heijasti kovan valon Xin ihosta spekulaaristi aiheuttaen ns. liskonnahkaefektin. Puuteroimalla ihon tällaisilta ongelmilta on helppo välttyä kuvaustilanteessa, mutta näissä olosuhteissa yritin parhaani mukaan vain poistaa heijastukset Gimpissä kloonaustyökalulla ihoa kopioiden heijastuksien ympäristöstä ja lisäksi n. 10% läpinäkyvällä ”töhrintäsudilla” maalata heijastusta kohti sen ympäristöstä.

Köyhän on pakko säästää, joten ajattelin käyttää kuvassa holvin aukkoa ns. ”luonnollisena kehyksenä” ja tässä pimeä ympäristö sulkee tilan kokonaisuudeksi, joka täydellistyy itsessään. Musta avaruus ympärillä tavallaan irrottaa holvin siitä ympäristöstä, jossa kuvaa katsellaan. Ihmisaivot pyrkivät jäsentämään maailmaa jakamalla sitä modulaareihin, abstrakteihin uudelleenkäytettäviin osiin: intuition tasolla piirteisiin ja kulttuurin ohjelmien tasolla käsitteisiin. Olen kutsunut tätä hahmotuksemme ominaisuutta aikaisemmissa kirjoituksissani ”objektiharhaksi”, koska näillä luokilla tuskin on mitään täsmällistä fysikaalista vastinetta, mutta joka tapauksessa tämä on erittäin hyödyllinen ”harha”, sillä se mahdollistaa havainnoista yleistämisen ja soveltamisen uusiin tilanteisiin likimääräisesti. Esimerkiksi puhumme arkisissa tilanteissa todennäköisyyksistä (tätä ei pidä sekoittaa kvanttimekaniikassa esiintyviin todennäköisyyksiin, jotka ovat täysin toinen tarina) kuten esimerkiksi ”n% todennäköisyydellä henkilö on sinisilmäinen” tms. ikään kuin mielessämme kuvitellen, että ihmiset eivät olisikaan vain Schrödingerin yhtälön ratkaisevia universumin aaltofunktion osia ja täysin kytkeytyneitä ympäristöönsä ja historiaansa, vaan jotain erillisiä ”atomeja”, jotka satunnaisesti poimitaan jostain abstraktista ”ihmisten joukosta”. Reaalimaailmassa jokainen ihminen tietysti joko on tai ei ole sinisimäinen eikä tähän liity mitään muuta todennäköisyyttä kuin subjektiivisessa, epätäydellisessä maailman hahmotuksessamme. Tällainen ajattelu on kuitenkin arkikäytössä erittäin toimivaa, koska todellinen selitys on niin mahdottoman monimutkainen, mutta kuitenkin tarpeeksi epäsäännönmukainen, että yksinkertainen todennäköisyys kuvaa siitä meitä arkiajattelussa kiinnostavan aspektin.

Valotuksen tavoitteista

Edellisessä kirjoituksessa esittelimme suljinajan, aukon, ja ISO-luvun muodostaman ”valotuskolmion”, joka muuttumatonta tarkennusetäisyydelle asetettua tasoa kuvattaessa määrittää kuinka kohteen osien kirkkaudet kuvautuvat kennolle tulleiden fotonien aiheuttamaksi sähköjännitteiksi, jotka lopulta A/D muunnetaan ja tallennetaan raw-tiedostoon tai koodataan jpeg-kuvaan. Tämän voi ajatella idealisoidusti valokuvaajan tarpeita ajatellen niin, että valotusparametrit kiinnittävät sen valovoiman, joka saa esim. Canon 14-bittisen raw-tiedoston pikselien maksimiarvon ja muuten kuvaus on suurin piirtein lineaarinen kulkien tämän maksimipisteen kautta. Mikäli kohteessa on tätä kirkkaampia arvoja, ne ylivalottuvat ja saavat maksimiarvon. Tarkalleen ottaen kennon edessä on vielä Bayer-suodatin, joka päästää tietyn kuvion mukaisesti pikseleille eri jakauman taajuuksia (tietyt pikselit mittaavat punaista, vihreää ja sinistä ”väriä”), joten näiden värikomponenttien valotus pitää käsitellä erikseen: esimerkiksi yksi värikomponentti voi ylivalottua muiden pysyessä rajojen sisällä. Jos taas hämärille kohdille kennon digitoidut arvot eivät säilytä tarpeeksi haluttuja sävyjä, on kuva alivalottunut. Valotuksen tarkoitus on siis päättää kohteen perusteella ”ikkuna”, jonka sisällä kohteen sävyt tallentuvat tarpeellisella tarkkuudella eivätkä leikkaannu liian kirkkaina. Hyvin usein todellisissa tilanteissa dynamiikka-alue on paljon suurempi mihin kamera pystyy yhdellä valotuksella, jolloin täytyy joko ottaa useampia kuvia eri valotusajoilla peräkkäin samasta paikasta ja yhdistää näiden data HDR-kuvaksi tai tehdä valinta, minkä kohtien halutaan valottuvan suurimmalla määrällä sävyjä. Digikuvauksen ehkä tärkein sääntö on välttää ylivalotusta, koska se poistaa kohteen kirkkaimmista kohdista kaikki sävyerot ja siis yksityiskohdat, joka on erityisen haitallista, sillä ihminen helposti kiinnittää huomionsa juuri kuvan kirkkaimpiin kohtiin. Alivalotus johtaa usein vain kuvanlaadun huononemiseen asteittain, kun sävyjä on vähemmän, mutta ylivalotus voi pilata kuvan täysin jo vähäisessäkin määrin.

Olen harrastanut kuvausta nyt puolitoista vuotta ja omalla kohdallani suurin hyppäys kuvien laadussa tapahtui, kun ymmärsin valotuksen teoriassa ja saavutin perustason kamerankäsittelyn käytännössä. Valotukseen on useita eri lähestymistapoja sekä tekniikoita ja näitä kannattaa käyttää tilanteesta riippuen. Peilillisessä järjestelmäkamerassani on sisäänrakennettuna valotusmittari, joka tukee tyypillisiä evaluoivaa, keskipainotettua ja pistemittausta sekä lisäksi Canon mahdollistaa peilin nostamisen ylös, jolloin kennon tallentamaa kuvaa voi katsella suoraan kameran näytöltä ja asetuksista saa niin mustavalko- kuin RGB-histogrammiarviot lopulliselle jpeg-kuvalle näkyviin. Lisäksi aikaisempia kuvia ja niiden histogrammeja voi tarkastella näytöltä ja käyttää pohjana seuraaville valotuksille.

Valotusta voidaan lähestyä eri strategioilla. Esimerkiksi raw-kuvauksessa ihanteena on usein ns. ”expose to the right (ETTR)” eli ”valota oikealle”, joka viittaa siihen, että kirkkaimman ei-ylivalottuneeksi halutun intensiteetin tulisi sijoittua kuvan histogrammissa mahdollisimman lähelle oikeaa reunaa. Tällöin kirkkaimmat kiinnostuksenalaiset kohdat kuvasta eivät vielä ylivalotu, mutta kamera tallentaa mahdollisimman suuren määrän sävyjä kuvaan näille alueille. Ideana tässä on, että lopullisen näytettävän kuvan yleinen kirkkaus säädetään vasta raw-kehitysvaiheessa, kun meillä on suurin mahdollinen dynaaminen alue käytössä jälkikäsittelyyn. Kannattaa aina käyttää RGB-histogrammia, sillä värikomponentit saattavat ylivalottua vaikka mustavalkohistogrammi ei näyttäisi leikkaantumista. Mikäli taas halutaan käyttää suoraan kameran jpeg-tiedostoja, pyritään kuva valottamaan niin, että kuvan lopullinen kirkkaus on suoraan haluttu. Jos taas kuvaustilanteessa ei ole mahdollista säätää valotusta täsmälleen oikeaksi manuaalisesti, koska esimerkiksi kuvataan nopeasti liikkuvaa lintua tai valaistusolosuhteet muuttuvat nopeasti, voi joskus olla mielekästä tarkoituksella alivalottaa kuvaa Av- ja Tv-tiloissa, jotta voisi olla varma, että kohde ei ylivalotu. Tämä on erityisen tärkeää, kun halutaan tallentaa kirkkaita värejä tai kohde on tummalla taustalla, jolloin evaluoiva valotus ylivalottaisi kohteen muuten. Vastaava tilanne voi olla esimerkiksi dokumentaarisessa hääkuvauksessa, jossa pitää reagoida nopeasti ilmeisiin ja tapahtumiin eri kulmista (ja manuaalimoodi ei ole järkevä vaihtoehto) ja halutaan olla aivan varmoja, että ainutlaatuisen tilanteen tallenne ei ole ylivalottunut (esimerkiksi koska valotusmittari hämääntyy kirkkaasta heijastuksesta tms.), voidaan varmuuden vuoksi säätää valotuskompensaatiota alaspäin. Alivalottamista voi kenties käyttää myös joskus kompromissina, kun esimerkiksi nopea suljinaika on vielä tärkeämpi kuin sävyjen määrä.

Valintoja

Pyrgos on Santorinin keskellä kukkulan ympärille tiiviisti rakennettu kylä, jonka kapeat kujat nousevat rinteessä lopulta päätyen huipulle vanhan linnan raunioihin, josta avautuvat avarat näkymät lähes koko saarelle. Kuva on otettu pimeästä käytävästä ja yhdessä ikkunasta ja taivaalta tulevan päivänvalon kanssa aikaansaa melko dramaattisen valaistussuhteen. Jotta saisin jotain dataa varjoihinkin, käytin -1 2/3 aukon valotuskompensaatiolla salamalle, joka oli kiinni kamerassa melkein joka päivänä, koska tiesin, että tulemme kuvaamaan päivänvalossa. Yleensä haluan täytesalamaa vain aavistuksen, jotta se nostaisi jotain informaatiota varjoihin, mutta ei latistaisi liikaa kuvaa. Tässä suuntaamaton salama ei muutenkaan toimisi hyvin, koska käytävän seinät ovat minua paljon Xitä lähempänä ja tulisivat häiritseviksi sen sijaan, että täyttäisivät kuva-alan käyttämättömät kohdat pehmeästi. Röpelöinen ikkuna jonkin verran diffusoi valoa, mutta ei aivan tarpeeksi, koska aurinko näyttää paistavan suoraan läpi, mutta kehyksen varjo tulee kuitenkin suhteellisen nätisti Xin hameelle antaen lisävihjeitä hameen muodosta kuin verkkosukka ikään.

Mahdollisen suunnittelutyön jälkeen kuvan tekeminen koostuu itselläni tyypillisesti neljästä vaiheesta: 1. ”näyttämön” rakentaminen, 2. halutun datan tallentaminen kameralla, 3. kehitys raw-tiedostosta (Darktable-ohjelmalla ja joskus erinäisiä työkaluja useampien valotusten yhdistämiseen) ja tarvittaessa 4. jälkikäsittely kuvankäsittelyohjelmalla (Gimp), jonka käyttöliittymä toimii moneen asiaan juohevammin kuin Darktable. Yritän pitää Gimpin editointivaiheen kuitenkin yksinkertaisena, koska ohjelmasta käyttämäni versio ei oikein vieläkään tue korkean bittisyvyyden dataa ja operaatioita eikä tässä mielessä sovellu ”vakavaan” työhön.

Ensimmäisessä vaiheessa esim. kohde löydetään tai asetellaan ympäristöön, asetetaan valot, siirretään esineitä poist tieltä jne. Toisen vaiheen, ja tämän kirjoituksen aiheen, voi ajatella olevan mitatun valon ”rajausta” monessakin mielessä: Ensinnäkin kuvauspaikalla, kuvakulmalla ja polttovälillä rajaamme kohdetta kuvan reunojen ulkopuolelle valitsemalla perspektiivin, tarkennuksella rajaamme syvyyssuunnassa, millä etäisyydellä olevan tarkennustason ympäristöstä olemme kiinnostuneita, aukon koon valinnalla voimme rajata syväterävyysalueen pituuden ja rajata näin yksityiskohtia pois eri etäisyyksillä, laukaisuhetken valinnalla rajaamme ajasta vain kiinnostavimman hetken, kohteen asettelulla voimme rajata kuvassa näkyviä elementtejä, valaisulla voimme rajata kuvasta alueen, joka valottuu suurimmalla bittisyvyydellä, suotimilla rajaamme kameran kennolle pääsevää valoa eri kriteerein, kameran suhteellisella liikkeellä kohteeseen rajaamme, mikä pysyy kuvassa paikallaan ja terävänä sekä suljinajalla voimme valita tallennettavan hetken pituuden. Kun kameran laukaisinta painetaan, parametrit lukittuvat ja kenno tallentaa informaation, jota työstetään myöhemmissä vaiheissa. Raw-tiedoston ei tarvitse olla lopullinen julkaistavaksi tarkoitettu versio tässä vaiheessa, kunhan se vain sisältää kaiken tarpeellisen materiaalin lopullisen kuvan kehittämiseen kohtuullisella vaivalla.

Informaatioteoreettisesta näkökulmasta taiteilijan tekemä valinta mahdollisten valokuvien joukosta muodostaa kuvan taiteilijasta lähtöisin olevan viestin. Tämän viestin informaation määrä riippuu havaitsijasta ja tämän taustasta: jos esimerkiksi piirrän Mona Lisalle viikset ja otan kuvan, riippuu katselijasta, paljonko uutta informaatiota vastaanotetaan: jos tämä on tietoinen Leonardo da Vincin maalauksesta, jäljelle jää vain viikset ja viittaus, muutoin taas koko teos voidaan nähdä ”tyhjältä pöydältä”. Tässä mielessä valokuvaajan on työläämpi tuottaa haluttu yhdistelmä kuvioita kuin taidemaalarin, koska reaalimaailmaa ei voi samalla tavalla työstää kuin mielikuvitusta ja valokuvassa suuri osa informaatiosta tulee ulkopuolisesta maailmasta. Toisaalta (realistisessa) maalauksessa suurempi osa vaivasta menee yksityiskohtien tekniseen toteutukseen. Luonnollisestikin valokuvissa ja maalauksissa arvostetaan eri teknisiä seikkoja ja kummassakin taiteilijan syöttämää informaatiota on tarpeeksi, jotta kaikkia mahdollisia kombinaatioita ei voi kokeilla raa’alla voimalla ja teos voi olla (tietojenkäsittelyteorian mielessä) todiste oivalluksesta tai osaamisesta, vaikka lopputuloksen hienouden voisikin helposti todentaa. Taiteelliseen valintaan liittyvän informaation määrä ei kuitenkaan ole kovinkaan relevantti taidetta arvioidessa, koska sitä on ”tarpeeksi” samaan tapaan kuin yksinkertainen shakkipeli on tarpeeksi vaikea haasteeksi – suurempi merkitys on kuvan vaikutuksella/merkityksellä katselijoille: jos kuva on vaikkapa todiste murhasta, voi sillä olla paljon suurempi henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen impakti kuin satunnaisella räpsäisyllä, jossa on enemmän informaatiota. Tässä mielessä konteksti, jossa kuva esitetään, on keskeinen sen taiteelliselle ja muulle merkitykselle ellei teos sitten lähinnä pyri rakentamaan merkitystään omien sisäisten suhteidensa kautta itsenäisenä kokonaisuutena. Erityisesti, jos kuvan merkitys rakentuu pääosin sen visuaalisen sisäisen rakenteen varaan, siirrytään lähemmäksi esimerkiksi musiikin ja abstraktin kuvataiteen maailmoja.

Päädymme toteamaan, että kuvaajan pitää tehdä valintoja ja juuri koskaan kuvan luomisen tarkoitus ei ole dokumentoida kaikkea kuvauspaikan informaatiota, vaikka se olisi teknisesti mahdollista, ja nämä valinnat kiteytyvät yllä olevien kuvan parametrien kautta kameran laukaisuun. Kamerasta säädettävistä parametreista keskiössä on valotus, jolla tarkoitetaan aukon koon, suljinajan, ja ISO-herkkyyden muodostamaa ”kolmiota”, jotka vaikuttavat yllä mainittujen taiteellisten rajausominaisuuksien lisäksi yhdessä siihen, millaisia kirkkausarvoja kenno tallentaa. Aukko ja suljinaika vaikuttavat suoraan niiden fotonien määrään, jotka tulevat valotuksen aikana kennolle, joka mittaa kullekin pikselille suurin piirtein lineaarisesti saapuvan valon määrän. ISO-arvo vaikuttaa kennon herkkyyteen, mutta suurempi herkkyys tulee alhaisemman signaali-kohinasuhteen kustannuksella.

Kennon lämpökohina on ilmiö, jota ei käytännössä koskaan haluta, koska jos kohinaa toivotaan taiteellisista syistä, se voidaan aina lisätä jälkikäsittelyssä halutunlaisena ja halutussa vaiheessa efektipinoa. ISO-herkkyyden nostaminen mahdollistaa kuitenkin joskus pienemmällä aukolla tai lyhyemmällä valotusajalla kuvaamisen kompromissina, kun halutaan hämärässä suurempi syväterävyysalue tai pysäyttää nopea liike. Esimerkiksi varsin usein pieni määrä kohinaa on subjektiivisesti huomattavasti hyväksyttävämpi ongelma kuin liikkuvan kohteen aiheuttama epäterävyys. Kroppirungolla en tosin kehtaisi maksusta ottaa muotokuvaa yli ISO 200:n herkkyydellä, varsinkaan kameran ollessa lämmin. Myös mitä kalliimpi kamera, sitä suurempi kenno ja sitä vähemmän kohinaa samalla ISO-arvolla. Tämä dynamiikka-alueen kasvu näkyy myös lisääntyneinä sävyinä ja yksityiskohtina, kun kohinan sijasta käytössä on enemmän kuvadataa. Mikäli kohde ei ole valaistu tarpeeksi kirkkaasti, jotta halutut aukon koot ja suljinajat mahdollistaisivat kennon dynamiikka-alueen käytön, voidaan myös tehdä kompromissi aukon ja suljinajan välillä. Esimerkiksi sisäkuvauksessa ilman salamaa on tyypillisesti käytettävä sekä isoa aukkoa että suurta ISO-herkkyyttä, jotta ihmisten liike pysähtyisi kuvissa.

Päivän kuvassa ero varjojen ja päivänvalon välillä on liian suuri, jotta sen voisi tallentaa yhdellä valotuksella. Koska otin näitä kuvia ”vauhdista” ilman jalustaa, en voinut ottaa useamman valotuksen HDR-kuvaa järkevästi, vaikka olenkin asentanut Canoniin Magic lantern firmwaren, jossa kätevä tuki tälle löytyykin. Tästä syystä valotin kuvan suurin piirtein niin, että Xi ei ylivalotu. Kehitin sitten raw-tiedostosta kaksi 8-bittistä versiota, joista ensimmäisen valotin Xille ja toisen kirkkaille huippukohdille sikäli kun raw:n dynamiikka riitti. Tämän jälkeen yhdistin nämä Gimpissä kahdella tasolla ja maalaamalla pehmeäreunaisella sudilla maskin päälimmäiseen kuvaan. Tämä pudottaa kuvan suuren skaalan kontrastia, mikä aiheuttaa ”maalauksellisuutta”, kuten edellisessä kirjoituksessa totesin. Koska tässä kuvassa globaalit kirkkauserot ovat tärkeitä luomaan kontrasti käytävän ja ulkoilman välille ja ääripäissä ei ole oleellisia yksityiskohtia, ei voimakkaampi HDR-kompressointi olisi edes tähän sopinut.